Hyvä kasvatus on kasvamaan saattamista. Kasvattajan on vapauduttava periaatteesta, jonka mukaan kasvattaja aina tietää paremmin kuin kasvatettava. Argumentaatio ei kasvatuksessa saa olla ehdotonta vaan laajassa mitassa ehdollista, sillä kasvatustilanteet ja -tapahtumat ovat nekin aina ainutkertaisia. Hyvässä kasvatuksessa pyritään keskustelevaan kasvatussuhteeseen. Valitettavasti vain siinäkin on aina valta mukana vaikuttajana ja vaikutettavana. Kasvattajan vallankäytön näkökulmasta tämä tarkoittaa, että kasvattajan on löydettävä itselleen sellainen avoin asema, jossa valtahalut tulevat näkyviksi ja tiedostetuiksi.
Vapaassa kasvatuksessa kasvattaja edustaa todellisuuden (sosiaalisen, moraalisen ja taloudellisen) auktoriteettia. Saattaessaan lasta kasvussa aikuinen auttaa lasta kohtaamaan tämän todellisuuden rajoineen kaikkineen. Lapsi huomaa, että hänen tahtonsa ei toteudukaan ilman muuta ja mielihyvän saamista on ajoittain lykättävä: On oppittava kestämään epämiellyttäviä tiloja ja ahdistusta. Tämä johtaa käytöstä ohjaavan mielihyväperiaatteen korvaavan todellisuusperiaatteen muodostumiseen. Todellisuusperusteisessa kasvatuksessa lapsi vapautuu sosiaalisen ja moraalisen tiedostamisen ja sen sisäistämisen kautta kokemaan henkilökohtaista vastuuta ja syyllisyyttä terveissä mittasuhteissa. Lapsi, joka on voinut säilyttää vanhemman ohjauksessa oman tahtonsa, on vapaa valitsemaan. Tällöin voidaan jo puhua todellisesta subjektiudesta ja toiminnasta: moraalisesti oikeasta kasvatustoiminnasta. Saattaessaan lasta kasvamaan aikuinen itsekin kasvaa ja yhdessä lähestytään aitoa eettistä olemista. Nöyrtymisen kautta aikuinen tavoittaa kykynsä (ja antaa siitä esimerkin lapselle) avautua omien tekojensa takana vaikuttaville motiiveille ja niiden seurauksille.
Autoritääriset vanhemmat välittävät lapsilleen todellisuuden sijasta omaa oletettua auktoriteettiaan, pönkittävät omaa arvovaltaansa, jolloin kasvatus saa suljetun systeemin ja kielteisen kontrollin leiman. Kasvatussuhteessa, jossa aikuinen valjastaa lapsen omien tarkoitusperiensä, sääntöjensä ja rajojensa toteuttajaksi, aikuinen ylläpitää parhaimmillaankin vain kuvitelmaansa "hyvästä vanhemmuudesta", joka asettuu lapsen yläpuolelle edustamaan todellisuuden auktoriteettia sitä vääristäen.
Sääntöjä keksittäessä ja rajoja aseteltaessa on välttämättä luotava myös rangaistuksien ja palkintojen järjestelmä, sillä muuten koko määräily menettää viimeisenkin syynsä. Lapsi kohtaa rajat, rangaistukset ja palkinnot sekä rakentaa minuutensa tässä aikuisen keksimässä mielivaltaisesti rajatussa piirissä. Aikuisena hän sitten vain objektina tottelee sosiaalista, moraalista ja taloudellista todellisuutta eikä subjektina luo sitä. Autoritäärisessä mallissa lapsi de facto voi olla "vapaa" ja "hyvä" vain aseteltujen rajojen sisällä. Tuollapuolen hän on paha. Autoritäärisessä kasvatussuhteessa lapsi rakentaa minuutensa ja käsityksen itsestään saamiensa rangaistusten ja palkintojen varaan, sillä nämä ovat hänen omaksi kokemiensa toimien seurauksia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti